Salanimellä kirjoittavan Ibn Warraqin Why I Am Not a Muslim (Prometheus Books 2003, ilmestyi alunperin 1995) on kirja, jonka islamista antama kuva eroaa radikaalisti Jaakko Hämeen-Anttilan islamista, mutta vastaa paremmin niitä tapahtumia, joita voimme televisiosta nähdä ja lehdistä lukea.

Nykyisin Yhdysvalloissa asuva Warraq syntyi Intiassa 1946 ja kasvoi islamin uskoon Pakistanissa. Kun hän oppi ajattelemaan omilla aivoillaan, saivat dogmit väistyä. Paljon muuta kirjailijasta ei tiedetäkään. Tästä huomataan, että julkisuus ja muhamettilaisuuden vastustaminen korreloivat negatiivisesti, joskin tunnettuja poikkeuksiakin on, mm. rohkeudessaan vertaansa vailla oleva somalialaissyntyinen Ayaan Hirsi Ali.

Ayaan Hirsi Alin helmikuussa englanniksi ilmestynyt omaelämäkerta Infidel (Free Press 2007. Suom. Pia Monte; Pakomatkalla. Tammi 2008.) on erittäin ajankohtainen ja tärkeä teos. Tekijä kuvaa henkisen tiensä somalialaisesta islamistista ateistiksi erittäin koskettavalla tavalla. Infidel täydentää hienolla tavalla Hirsi Alin aikaisemmin ilmestynyttä esseekokoelmaa Neitsythäkki (Otava 2005).

Eräänä marraskuisena aamuna 2004 hollantilainen elokuvaohjaaja Theo van Gogh heräsi tavalliseen tapaan ja lähti polkupyörällä työpaikalleen amsterdamilaiseen elokuvayhtiöön. Matka katkesi yllättäen, kun muslimifundamentalisti Muhammed Bouyeri ampui van Goghia useita kertoja. Elokuvaohjaaja aneli: ”Voisimmeko jutella tästä?” Murhaaja ei välittänyt vaan ampui vielä neljä laukausta. Sen jälkeen hän otti esiin teurastajanveitsen ja sahasi van Goghin kurkun auki. Toisella veitsellä hän naulitsi viisisivuisen kirjeen elokuvaohjaajan rintaan. Kirje oli osoitettu Ayaan Hirsi Alille.

Uskonto vihdoinkin luonnontieteen hampaissa

Tuftsin yliopiston filosofian professorin Daniel C. Dennettin vasta suomeksi ilmestynyt Lumous murtuu – Uskonto luonnonilmiönä (suom. Kimmo Pietiläinen; Terra Cognita 2007) on erittäin tärkeä teos monessakin mielessä. Uskonnot ovat toistaiseksi saaneet erivapauden skeptisen asennoitumisen suhteen, pitkälti liiallisen hienotunteisuuden ja saavuttamansa yhteiskunnallisen vallan vuoksi. Uskontoja on myös pidetty ”korkeampina” ilmiöinä kuin silkkaa taikauskoa, vaikka ne sitä itseään ovatkin. Kuitenkin on selvää, että joukkotuhoaseiden aikakaudella primitiiviseen taikauskoon perustuvien näkemysten aiheuttamat konfliktit voivat johtaa silmittömään tuhoon. Dennettin kirja on siis enemmän kuin tervetullut – se on suorastaan välttämätön.

Modernin ateismin perusteoksien joukkoon kuuluu ehdottomasti Daniel Dennettin kiihkoton teos Breaking the Spell: Religion as a Natural Phenomenon.

Kirja on myös suomennettu. Sen on julkaissut ateismin perusteosten suomentamisessa ja julkaisemissa todella hatunnoston arvoisen työn tehnyt Terra Cognita -kustantamo nimellä "Lumous murtuu: Uskonto luonnonilmiönä".

Keskusteltaessa uskon ja tieteen suhteesta ei voi välttyä kuulemasta näkökantaa, jonka mukaan uskonto ja tiede eivät ole keskenään ristiriidassa. Näiden kahden oppihaaran sanotaan, edesmenneen biologin Stephen Jay Gouldin sanoin, käsittelevän toisistaan erillisiä magisteriumeja, eikä uskonnollisia väitteitä voida siten edes periaatteessa osoittaa vääriksi tieteellisin keinoin.

Uskontotieteilijä Pascal Boyerin alunperin vuonna 2001 ilmestynyt teos Ja ihminen loi jumalat – Miten uskonto selitetään (suom. Tiina Arppe, WSOY 2007) on tervetullut lisä aiemmin suomennettuun uskontokriittiseen kirjallisuuteen. Boyerin lähestymistapa ei varsinaisesti ole uskontokriittinen vaan tieteellinen - vieläpä monitieteinen. Silti kirjan luettuaan ei voi kuin hämmästellä ihmismielen sisäsyntyistä taipumusta keksiä jumalia ja muita henkiolentoja lähes tyhjästä. Kaikkihan tietävät, että tyhjästä on paha nyhjäistä. Ainakin minä olen kirjan luettuani entistä uskontokriittisempi.

Johdannon teokseen on kirjoittanut kansainvälisesti tunnettu suomalainen uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen. Hän lupailee lukijalle älyllisesti leppoisan tunnelmallista matkaa Boyerin tekstin parissa ja pitää lupauksensa. Boyer kirjoittaa vaikeasta ja kiehtovasta aiheesta selkeästi ja huumoriakin on sopivasti mukana. Tiina Arppen suomennos on kauttaaltaan erinomaista jälkeä.

Robert Spencerin teos Totuus Muhammadista – Maailman suvaitsemattomimman uskonnon perustajasta (Cranite 2007) on niin suorasukainen, että Suomessa sen joutui julkaisemaan pienkustantamo. Kääntäjää ei ole mainittu, mitä ilmeisimmin turvallisuussyistä. Kirja ei kuvia totisesti kumarra. Isoille kustannusyhtiöille Spencerin viesti on aivan liian islamkriittinen, joten voidaan taas kerran todeta, että totuus tekee kipeää. Kirjan nimi olisikin voinut yhtä hyvin kuulua ”Julma totuus Muhammadista”.

Amerikkalaisen Sam Harrisin valtauskontoja ja perusteettoman uskon luonnetta terävästi arvostelevat kirjat Uskon loppu – Uskonto, terrori ja järjen tulevaisuus (suom. Kimmo Pietiläinen; Terra Cognita 2007) ja Letter to a Christian Nation (Alfred A. Knopf 2006) ovat lukijan kannalta siitä ongelmallisia, että lähes jokainen virke on alleviivaamisen arvoinen. Harrisin teksti on rationaaliselle ateistille silkkaa hunajaa, lievittävää voidetta vuosituhantisen järjettömyyden ja pimeyden kauhujen aiheuttamiin haavoihin. Nämä hulppeat teokset kuuluvat paraatipaikalle jokaisen itseään kunnioittavan vapaa-ajattelijan kirjahyllyyn.

Amerikkalainen ateisti-taikuri Penn Jillette sanoi hiljattain eräässä radiohaastattelussa, että jos ateismilla olisi paavi, se olisi eittämättä Richard Dawkins. Jos näin on, on Dawkinsin uusi kirja The God Delusion (Bantam Press 2006. Suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita, 2007. ) ateistin Raamattu. Kirjailija tuskin tästä vertauksesta ilahtuisi, sen verran raskaalla kädellä hän Raamattua teoksessaan suomii. Vanhan Testamentin jumala on Dawkinsin mielestä kaunokirjallisuuden vastenmielisin hahmo.

”Kateellinen ja ylpeä siitä; pikkumainen, epäoikeudenmukainen, anteeksiantamaton kontrollifriikki; kostonhimoinen, verenhimoinen etninen puhdistaja; naisia vihaava, homofobinen, rasistinen, lapsi-, kansan- ja veljesmurhanhimoinen, ruttoa levittävä, suuruudenhullu, sadomasokistinen, oikukkaalla tavalla pahantahtoinen koulukiusaaja” – näin tylysti Dawkins luonnehtii Vanhan Testamentin Jumalaa.