Nykyaikaisen käsityksen mukaan ihminen on osa luontoa ja eläinkuntaa. Vaistot ja vietit ohjaavat ihmistä aivan samalla tavalla kuin muitakin eläimiä. Toteamus, että ihminen on karvaton apina, on tässä suhteessa aivan oikea. Mutta jostakin syystä uskonnolla on ollut tarve kieltää ja taistella ihmisen eläimellisyyttä vastaan. Ihmisen vietit ja vaistot ovat olleet varsinkin kristinuskolle hyvin vaikea pala, mikä näkyy kristinuskon hyvin kielteisenä suhtautumisena ihmisen seksuaalisuuteen.

Valtionkirkko määritellään sellaiseksi järjestelmäksi, jossa valtio määrää ratkaisevasti kirkon toimintaa. Tämä on totta, mutta voiko sellaista kirkosta puhua valtionkirkkona, jonka toiminnan jatkuvuus on varmistettu valtion toimenpiteillä?

Valtionkirkkoja on ollut maailmansivu, mutta nykyään valtion ja kirkon suhteita on purettu ympäri maailmaa. Suomessa on lähdetty ratkaisemaan valtionkirkon asemaa hyvin oma-peräisellä tavalla. Valtion ja kirkon suhteita ei ole pyritty määrätietoisesti purkamaan, vaan ongelma on yritetty ratkaista kielikikkailulla, jossa valtionkirkko sanan sijasta on alettu käyttää termiä kansankirkko.

Varmasti me tiedämme, että kristillinen Raamattu koostuu kahdesta aivan erilaisesta osasta. Vanhempi osa koostuu 3000 - 4000 vuotta sitten yhteen kerätyistä Lähi-idässä asuneen pienen seemiläisen kansan kulttuuriperinteestä, kuten sananlaskuista, runoista, näyistä ja kertomuksista.

Mukana on myös runsaasti tuon kansan suulliseen perinteeseen perustuvaa historiatietoa, jonka luotettavuus on kuitenkin hyvin kyseenalaista, kuten aina kaiken suullisen perinteen. Kirjaan on koottu myös tuohon aikaan yleisesti Lähi-idässä uskotut erikoiset selitykset maailman synnystä ja alkuvaiheista.